Mitä uutta?
Nettimaailma on ihmeellinen, siellä törmää välillä erikoisiin uutisiin. Muutamat laittavat miettimään toimintaympäristön muutosta ja lisäarvon muodostumisen uusia paikkoja prosessissa.
Esimerkkinä vaikkap seuraavat kaksi uutista, joista toinen on kyllä melkoista tuotesijoittelua, mutta silti.
Posti ja vakuutusyhtiö yhteistyössä seuraamaan liukkautta keinoälyn avulla.
""LähiTapiola käynnistää Postin kanssa yhteistyöhankkeen, jossa Postin jakeluautojen keräämää kelidataa hyödynnetään vahinkojen vähentämiseksi.Liukastumisista koituu vuosittain vakuutusyhtiöiden asiakkaille jopa 200 miljoonan euron vahingot.""
Tästäpä sitten herättelen ajatusta palvelumuotoilun tiimoilta eli esitän kysymyksen miksi alueurakoitsija ei voisi tuottaa tuota tietoa vakuutusyhtiölle tai muulle siitä hyötyä saavalle taholle?
Kun Vakuutusyhtiö, tässä tapauksessa siis yksi yhtiö, ilmoittaa 200 miljoonan euron murheestaan, niin siihen luulisi olevan kiinnostusta vastata. Asiakkaan tilastoista on suhteellisen helposti laskettavissa alueellisesti muodostuva hyöty ja sen synnylle sitten voi asettaa hinnan. Esimerkkinä vaikkapa seuraavalla tavalla:
Keskimäärin onnettomuuksia on tapahtunut 500 kpl per talvi ko. alueella. Vakuutuskorvauksia on maksettu niistä keskimäärin 12 000 euroa per tapaus. Liukkaudenseurannan ja varopalvelun käyttöönoton jälkeen tapahtuu keskimäärin 400 korvaukseen johtavaa liukastumista. Vakuutusyhtiön suora hyöty on 1 200 000 euroa. Palvelustahan voisi hyvin maksaa vaikka 30 000 kuukaudessa. Tai talvikuukausilta 100 000 euroa. Huomattava tietysti, että vakuutusyhtiölle muodostuva hyöty on vuosittain toistuva.
Mutta eihän tätä meillä voida näin hoitaa. Eihän?
-Keräämme vain sitä big dataa, koska se on arvokasta jemmattuna... Ja jotakin siilojuttuakin pukkaa.
Toinen mieltäni härnäävä uutinen oli Uutisvuoksi -julkaisussa.
Tiehöylämies kiroaa...
Juttu on varsinaisesti höylätehtaan mainos ja menekinedistämisartikkeli, mutta siinä on pari asiaa, joita voisi pohtia laatunäkökulmasta.
Ensinnäkin vertailu tiehöylien määrästä suhteessa Ruotsiin.
"Yrityksen tulos tulee puhtaasti viennistä. Norjaan yhtiö toimitti joulukuussa kolme tiehöylää, huhtikuussa Viroon lähtevä höylä on rakenteilla. Eniten tiehöyliä hankitaan Ruotsiin, jossa Veekmasilla on oma tytäryhtiö. Sen sijaan kotimaahan näitä työkoneita menee vuosittain yhdestä kahteen, kun tarve olisi paljon suurempi, ja sen ovat autoilijat viimeistään tänä talvena huomanneet. Halttunen tietää, että tiestölle kaivataan järeää kalustoa."
Tässä ylläolevassa kappaleessa on hyvin huomattu julkisuudessakin käyty ahkera keskustelu teistön kunnoosapitoon ja sen laatumileikuvaan liittyen. Oman myytävän tuotteen lisätarvetta perustellaan sillä, että joku kolmas osapuoli sitä haluaa. Laaduntuotannon kannalta tarvetta ei ole, vaan myyjän tarve saada omalle tuotteelleen kauppa myös kotiman markkinoilla on määräävä. Mutta sellaistahan liiketoiminta ja markkinointiviestintä on.
Allaolevassa lainauksesa sitten jo päästään kertomaan tavoitetilaa. Ellei kunnat hankkisi höyliä ollenkaan, niin tuosta viisivuotistavoitteesta riittäisi nykyisellä alueurakkamäärällä kolme höylää per urakka. Varmasti myyjän kannalta hyvä tavoite suhteessa tuotantokapasiteettiin ja huolto- ynnä muuhun jälkimyyntikapasiteettiin.
"Toimivien koneiden määrä ei Suomessa yllä sataan. Viiden vuoden päästä pitäisi höyliä olla vähintään 250 kappaletta. Onhan se aika utopistinen ajatus tällaisessa kehitysmaassa, mutta kun uusien hankinnassa päästäisiin edes alkuun. Ruotsissa teitä hoidetaan noin 600 höylällä."
Mutta. Tiehöylien määrä ei ole verrannollinen tiestön laatuun.
Yhtenä syynä on jutussakin mainittu osaavien kuljettajien puute, silloin ei työkoneiden määrä ole ollenkaan ratkasieva. Metsästysvertauksena voisi sanoa, että on aivan sama miten isolla pyssyllä ohi ampuu.
Toinen syy liittyy kunnosapitomenetelmien ymmärtämiseen ja työnsuunnitteluun sekä perehdytykseen. Tai aliurakoinnin halpuutukseen. Nyt pääurakoitsijat ovat pääomakulujensa ja huoltokustannusten säästämiseksi siirtyneet käyttämään alihankintaa, jota eivät ole ollenkaan perehdyttäneet kunnossapidon perusteisiin. Ja sopimukset eivät kannusta aliurakoitsijaa itseään opiskelmaan ylimääräistä, kun kerran työnjohdolle kelpaa lähes mikä tahansa. Ja täsät johtuu se ettei tiestön kunto ole sellainen kuin pitäisi vaikka raapimiskalustoa on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Alusterä kuorma-autossa on parhaimmillaan karhentamassa polannetta. Ei sillä mitään muotoilua ja muokkausta tehdä. Mutta se on halpa ja näennäisesti nopea. Ja taitamattomasti käytettäessä sopimattomaan tarkoitukseen sillä todella pilataan tie.
Muiden työkoneiden lisälaiteratkaisuilla kyllä pystytään tekemään kaikki tarvittava muokkaustyö tiestöllä vaikka tiehöylää ei olisi koko maakunnassa. Talvella ja kesällä. Ja jälleen, määrä ei ole ratkaiseva, vaan käyttötaito ja kunnossapidon ymärrys. Jutussa on hyvin kerrottu pinnan muodon merkityksestä tien elinkaaren eri vaiheissa ja palteiden poistosta sekä pintakerrosten erilläänpitämisessä.
Näiden periaatteiden ja tien rakenteellisen toiminnallisuuden ymmärtäminen työtä tehdessä on paljon tärkeämpää kuin kalustom määrä.
Tilaajana varoisin lähteä mukaan konetoimittajan liiketoiminnan tukemiseen määräämällä käytettävää kalustoa urakkakohtaisesti. Tämä esillenoussut laatuongelma ei ratkea millään määrärtyllä teknisellä ratkaisulla. Menetelmiä ja kokonaisuutenakin laatuduntuottoa kehittävämpi vaikuttavuus syntyy kiinnittämällä huomiota lopputulokseen ja aliurakoitsijoita osallistavaan vuoropuheluun sopimuksen tarkoituksesta. Vaikkapa perehdytyksen sisällön ja toteutuksen tarkemmalla määrittelyllä.
Muuten vasitoni sanoo, että Tiekisälliäkin kannattanee jatkossa seurata.
(linkki)
