Jälkiaatoksia urakoitsijaseminaarin työnjohtajakommentista

Sinisen veljeskunnan eräs nykyisistä päälliköistä esitti hyvänkuuloisen kommentin vastuunalaisen työnjohtajan koulutuslinjan vaatimuksesta.

Se siis kuulosti ihan hyvältä ja järkevältä. Ajatus oli, että työnjohtajan hyväksyttävää koulutuspohjaa voitaisiin laajentaa koskemaan myös ympäristörakentajien oppisuuntaa. Taustalla tässä oli se, että on helpompi saada työnjohtajia vaativaan tehtävään, kun on laajempi potentiaali, josta ammentaa. Ympäristösuunta tuli varmaan esittäjän mieleen siksi, että sisällöltään alueurakat pitävät paljon viherympäristöön liittyvää tekemistä.

Nythän siellä on mainittu vain seuraavassa lainauksessa olevat neljä opintosuuntaa.

""vähintään teknillisen koulun/ammattikorkeakoulun tai vastaavan kotimainen tai ulkomainen yhdyskunta-, rakennus-, logistiikka- tai konetekniikan tutkinto""

Tarkemmin ajatellen esitys uuden opintosuunnan tutkinnon lisäämisestä hyväksyttävien listalle on jo lähtökohtaisesti pielessä.

Ensiksikin tilaaja vaatii erikseen viheralan osaajan kesäkaudeksi jo sellaisiin urakoihin, missä on paljon vaativaa vihertyötä. Alueurakka muutoin on sellainen, että vastaavan työnjohtajan on syytä olla pääsääntöisesti yhdyskuntatekniikan tuntija. Rakennus-, kone- ja logistiikkakin ovat jo täytelinjoja, joilla ei oikein ole luonnollista yhteyttä kunnossapitoon.

Onko tilaajan ratkaistava pääurakoitsijan henkilöstöongelmat?

Perusteena esitetty henkilöstön helpompi saatavuus ja riittävyys eivät kestä lähempää tarkastelua.

Määräkysymystä ei ole, koska oppilaitoksista valmistuu aivan riittävästi alan opiskelijoita täyttämään poistuvien ikäluokkien aiheuttaman aukon. Äkkiä googlaamalla löysin puolentusinaa oppilaitosta, joista valmistuu vuosittain parisenkymmentä pelkästään yhdyskunta-alan AMK-insinööriä. Lisäksi on muutamissa oppilaitoksissa aloitettu uudelleen alan rakennusmestarikoulutuskin. Alalle pätevää väkeä on siis tulossa riittävästi.

Leikitellään luvuilla hieman: kuudesta oppilaitoksesta 20 valmistuvaa vuodessa tekee 120 valmistuvaa valtakuntaan vuosittain. Tienhoitourakoita on 80, joissa keskimäärin on kolme työnjohtajaa per urakka, yhteensä siis 240. Jos kaikki pitäisi vaihtaa, niin se onnistuisi kahdessa vuodessa!

Edelleen leikitään normaalimmalla tilanteella: keskimääräinen vaihtuvuus vakituisessa työssä on luokkaa 8-10% (8,7% Great Place to Work institute) Vielä isomman haarukan tarjoaa ICTDIRECT kirjoituksessaan: 5-15% olisi normaalia vaihtuvuutta. (linkki) Tarkoittaa, että kymmenen prosentin vaihtuvuudella koko tienhoitoalan tarve olisi 24 uutta vuosittain olettaen, että vaihtaja poistuu alalta eikä mene toisen toimijan vastaaviin töihin. 

Kokonaismäärän ollessa tuon 120 valmistujaa, määrästä riittää hyvin myös tilaajan, Livi ja ELY-keskusten organisaatioon, ja konsulttienkin tehtäviä hoitamaan normaalivaihtuvuuden luvuilla lähes sata henkilöä vuosittain.

Väkeä on siis tarpeeksi jo nykyisillä tutkintomäärillä.

Miksi ala ei houkuttele?

Ongelma ei olekaan kapea kelpoisuudentuottava opintosuuntavalikoima, vaan se, että ala ei kiinnosta tai sillä ei pysytä, vaan vaihdetaan muihin töihin tavallista enemmän aiheuttaen näennäistä pulaa tutkinnonsuorittaneista. Tämän ongelman ovat pääurakoitsijat varmasti luoneet itse, ihan ilman tilaajan apua. Siksi sitä ei myöskään tarvitsisi tilaajan ratkaista varsinkaan esitetyllä tavalla.

Tehdessäni hakuja vaihtuvuuden syistä, monissa löytämissäni tutkimuksissa esiintyi aika yleisesti johtaminen, viestintä, palkitseminen ja kehittymismahdollisuudet niinä aiheina, jotka epäonnistuessaan tai huonosti hoidettuina saavat aikaan matalan lähtökynnyksen.

Nykyaikana, kun kaikki on somessa, huono kello kuuluu kauemmas kuin ennen. Siksi työnantaja, joka ei hoida henkilöstöpolitiikkaansa kunnolla ei edes saa tarvitsemaansa määrää laadukkaita hakijoita tai pysyviä työntekijöitä. Potentiaaliset ammattilaiset seuraavat medioita ja kyselevät verkostoiltaan minne kannattaa mennä ja missä on asiat kunnossa.

Ongelma on siis alan kiinnostavuus ja sitoutuminen. Työnantajamielikuva varmaan yhtenä tärkeimpänä. Esimerkiksi Talvitiepäivillä on varmasti taas helmikuussa kuhinaa opiskelijaseminaarin puolella, kun opiskelijat pohtivat minne mennä. Siellä on mahdollisuus tehdä houkuttelua hyvällä esityksellä. Sitten työntekijän aloittaessa ja ollessa töissä työnantajan pitää huolehtia, että työnjohtajalla ei ole syytä "pitää MOLlin sivuja suosikeissa".

Työnantajana pääurakoitsijan täytyy keskittyä pitämään kiinni osaajista ja huokuttelemaan uusia tekijöitä kasvamaan alan osaajiksi normaalin vaihtuvuuden tarpeisiinsa. Tämä asia ei ratkea tilaajavetoisesti eikä lisäämällä keinotekoisesti "seulontapohjaa". Henkilöstöpolitiikkaa oikein hoitaen jo pelkästään yhdyskunta- ja rakennustekniikan linjalta valmistuneet riittävät alan tarpeisiin ja kelpoisuuslistalta joutaisivat pois nuo kone ja logistiikkalinjan käyneet. Samalla voidaan oikeasti vaikuttaa alan osaamistason nousuun, kun keskitytään myös perehdytyksessä peruskoulutuksen lisäksi enemmän omaan asiaan.

Yhdyskunta- ja rakennustekniikka riittävät sallituiksi/vaadituiksi tutkinnoiksi

Konetekniikkaa ei oikein tarvita. Kalusto on yleensä aliurakoitsijoiden hallinnassa, työmailla ei ole korjaamoita eikä tienpäällä tehdä remontteja. Erikoiskalustolla on merkkikorjaamonsa ja- korjaajansa. Toiminnallinen hyöty pääurakoitsijalle koneosaajasta on mitätön ellei huomioida ns. mukavien puhumista renkaita potkiessa, siinähän pitää pystyä puhumaan sujuvasti "moottorikieltä".

Sama logistiikan kanssa. Mitä lisäarvoa saadaan sillä, että urakan vastaavalla on logistinen tausta? Suolat ja sorat kyllä kulkeutuu yhdyskuntakoulutuksellakin... Eikä niitä rumpuputkien ja liikennemerkkien varastojakaan oikein isommin ole tarvetta "varastohallita".

Mitä tilaaja voisi tehdä edistääkseen asiaa?

Vaatia vähintään urakoiden vastaavilta ja hänen sijaisiltaan jatkossakin tutkinnot, mutta miettiä perusteellisesti hyväksymiensä linjojen vähentämistä yhdellä tai kahdella.

Toisekseen luoda arviointi- ja pisteytysmalli tarjouksen hyväksymisen ehdoksi siten, että siellä arvioidaan työnjohtajien pysyvyys/vaihtuvuus osana palvelun toiminnallista laatua. Eri vaativuusluokkien urakoilla voisi olla erilaiset vaatimusarvot. Ellei tarjoajan toimialakohtainen vaihtuvuus täyty, niin tarjous hylätään.

Uskallan väittää, että jo näillä kahdella asialla osaamisen ja pätevyyden ylläpitoon tulee enemmän ryhtiä.

Lisäksi tulevaisuudessa voi olla hyvä tehdä työnjohdon osalta henkilökohtainen tasoarvointi, jolla osoitetaan kelpoisuus eri vaativuusluokkien urakoiden vastaavaksi. Luokitus ei olisi kokemusvuosiin perustuva, vaan onnistumisarviontiin ja saavutuksiin rakentuva. Se on muuten yllättävän helppo tehdä, tuo arviointimalli. Lähtökohtana voi käyttää sanktioesitysten määrää, LIITO-viestien jakautumaa, tienkäyttäjätyytyväisyyttä, tilaaja-arvioita... Siis vähän kuin nyt urakan bonuksia arvioitaessa, mutta mietitäänkin vastaava työnjohtajan onnistumista.